Keskenmeno

Niinhän siinä sitten kävi. Vaikka ruskea vuoto kuinka voisi olla alkuraskaudessa harmitonta ja vaikka kuinka ainakin kolmasosalla naisista esiintyy jonkinlaista vuotoa raskauden aikana, enteili ruskea vuoto omalla kohdallani keskenmenoa.

Tiistaina vuoto siis alkoi hyvin vähäisenä ja keskiviikkoaamuna sitä tuntui tulevan huomattavasti enemmän, mutta keskiviikon mittaan se tuntui vähenevän ja torstaiaamuna se oli kokonaan loppunut. Heti herätessä tuntui uudenlaista kipua alavatsassa, tosi alhaalla, suoraan häpyluun yläpuolella. Se oli epämiellyttävää, muttei sinänsä mitenkään kestämätöntä. Niistäessäkin piti kuitenkin varoa, sillä heti siellä vihloi lujempaa. Googlailin näitä kipuja ja rauhoituin, koska muillakin samoilla viikoilla tuntui samanlaisia kipuja, joiden Google kertoi olevan "kohdun kasvukipuja". Menin tekemään tenttiä yliopistolle ja sanoin lähtiessäni A:lle, että vuoto on loppunut ja varmaan kannattaa olla optimistinen. Kävin tenttireissulla varmaan kymmenen kertaa vessassa tsekkaamassa ettei vuoto ollut alkanut. Ei, vaikutti olevan lopussa. Kunnes se sitten yhtäkkiä jatkui: ruskeaa loiskahti kerralla enemmän. Silloin sattui neuvolan soittotuntia olemaan vielä vartin verran jäljellä, joten soitin sinne jälleen. Siellä neuvottiin edelleen tarkkailemaan tilannetta ja todettiin että jos verta alkaa tulla menkkavolyymilla, pitää lähteä ensiapuun.

Puoli tuntia myöhemmin olin Sokoksen vessassa ja verta tuli. Ei tietenkään heti menkkavolyymilla, mutta koska sitä tuli, päätin oikoa mutkat suoraksi ja lähteä välittömästi ensiapuun. Virhe! Vastaanotto siellä oli suunnilleen tällainen: "Vittuakos meitä vaivaat, noin alussa vielä, hädin tuskin edes olet raskaana. Mee kotiis vuotamaan siitä." Kuitenkin ne lopulta ottivat minut aulaan istuksimaan, ottivat verikokeen ja lopulta kertoivat, että "Joo, kyllä täällä verta on" (sisätutkimuksen tulos). Tässä kului viisi tuntia, jotka istuin kuulustelulampuin valaistussa aulassa yrittäen parhaani mukaan olla ihan hirveästi itkemättä kaikkien niiden ihmisten keskellä.

Kun pääsin kotiin, itkin sitten senkin edestä. En ole varmaan koskaan itkenyt niin paljon kuin sen torstain aikana. Itkin niin paljon, että nukkumaan mennessäni koko naamani oli ihan tunnistamaton: nenäni oli kasvanut puolet isommaksi ja silmät olivat turvonneet tunnistamattomiksi. Toinen sieraimeni oli tukossa vielä monta tuntia sen jälkeen kun A oli tullut kotiin ja olin hiljalleen lopettanut itkemisen.

Perjantaina aamulla alavatsaani sattui vielä niin, että tuntui kuin sisäelimeni liikkuisivat sisälläni ja lähetin A:n ostamaan parasetamolia, jotta kykenisin viemään Koiran lenkille. A:n suuria periaatteita elämässä on, että vaikka olisin kuumeessa, vatsataudissa, krapulassa, jalka paketissa tai aivotärähdyksen kourissa, niin kauan kuin pystyn jotenkin liikkumaan, minun on vietävä Koira normaalisti ulos. Niinpä en edes yrittänyt luistaa vastuusta yhden vaivaisen keskenmenonkaan takia.

Nyt on sunnuntai-ilta ja oloni alkaa fyysisesti olla aika normaali. Kaikki vähäisetkin raskausoireet, joita minulla oli, ovat kadonneet. Vuotoa on ollut tasaisesti, mutta tänään se näyttää olevan jo vähenemään päin ja on enää ruskeaa. Perjantaina ulos tuli kuitenkin sellaisia "repaleita", etten hetkeäkään kuvitellut, etteikö kyseessä olisi keskenmeno. Lisäksi ne torstaina ja perjantaina kokemani krampit eivät jättäneet epäilykselle sijaa, vaikkeivät kivuliaita olleetkaan.

Entäpä sitten henkiset fiilikset?

A) Kyllähän mä sen tiesin.

Jotenkin tämä raskaus tuntui alusta asti ihan epätodelliselta asialta. Plussat eivät vahvistuneet testitikuissa ja olivat koko ajan todella haaleita. Oireita oli vähemmän kuin keskimäärin muilla tässä vaiheessa. Koko ajan oli oikeastaan lähinnä sellainen olo, että menkat ovat alkamassa. Ja no, kuudentena päivänä ensimmäisestä plussasta alkoikin jo se ruskea vuoto, joten en juurikaan ehtinyt olla varmoilla vesillä missään vaiheessa.

B) Uudestaan, uudestaan!

Positiivista tässä kaikessa on se, että puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen onnistuin viimein tulemaan raskaaksi. Ensiavun odotustilassa jo googlailin kännykällä ja luin, että keskenmenon jälkeen uudestaan raskautuminen on erittäin helppoa. Lisäksi on hyvä, että sain keskenmenon näin aikaisin. En ehtinyt edes kunnolla tajuta olevani raskaana. Ja kun vuotokin vaikuttaa jäävän näin lyhyeksi, on todennäköistä, ettei kuukautiskiertoni juurikaan edes hetkahda tästä, eikä aikaa mene paljon hukkaan. Päällimmäinen fiilis on, että äkkiä vaan uudestaan raskaaksi. En enää näe senkään vertaa pointtia elämässä ilman raskautta kuin aiemmin näin.

C) No siinä se jo melkein tulikin.

Nyt tuntuu siltä, kuin maailma olisi hetkeksi saanut värit ja nyt se on muuttunut takaisin mustavalkoiseksi. Kaikkein masentavinta on se, ettei kukaan tiedä, että mitään raskautta koskaan olikaan. Kavereille ja vanhemmille esitämme että mitään ei ole koskaan tapahtunutkaan. Se tuntuu pahalta, koska muutaman päivän ajan maailmassa tosiaan oli värit, eikä kukaan muu huomaa eroa. A:kin käyttäytyy kuin ei mitään. En tiedä varsinaisesti mitä haluaisin hänen tekevän, mutta tuntuu, että tätä surua pitäisi kunnioittaa, eikä vain yrittää unohtaa. Haluaisin että A osoittaisi jotain tunteita, eikä vaan jatkaisi eteenpäin kun itse olen jäänyt kyydistä. Menetys tuntuu kaksinkertaiselta. Menetin vauvan - vaikken sitä vielä oikeastaan edes ehtinyt ajatella vauvana - ja menetin sen miehen, joka A oli sen aikaa kun olin raskaana. Sen jolla ei ollut tuskastunutta, epätoivoista vaimoa, joka ei usko koskaan tulevansa raskaaksi, vaan vaimo, jolla oli sametinpehmeä iho, täyteläiset rinnat ja ympärillään onnen hehku. Sen miehen haluaisin takaisin.

D) Pelko.

Mitä jos tämä tapahtuu uudestaan? Ja vielä uudestaan? Mitä jos tämä tapahtuu toistuvasti ja minusta tulee yksi niistä naisista, jotka saavat jatkuvasti keskenmenoja, mutteivät koskaan elävää lasta? Silloin maailma ei enää ole mustavalkoinen, vaan musta.