Keskenmeno

Niinhän siinä sitten kävi. Vaikka ruskea vuoto kuinka voisi olla alkuraskaudessa harmitonta ja vaikka kuinka ainakin kolmasosalla naisista esiintyy jonkinlaista vuotoa raskauden aikana, enteili ruskea vuoto omalla kohdallani keskenmenoa.

Tiistaina vuoto siis alkoi hyvin vähäisenä ja keskiviikkoaamuna sitä tuntui tulevan huomattavasti enemmän, mutta keskiviikon mittaan se tuntui vähenevän ja torstaiaamuna se oli kokonaan loppunut. Heti herätessä tuntui uudenlaista kipua alavatsassa, tosi alhaalla, suoraan häpyluun yläpuolella. Se oli epämiellyttävää, muttei sinänsä mitenkään kestämätöntä. Niistäessäkin piti kuitenkin varoa, sillä heti siellä vihloi lujempaa. Googlailin näitä kipuja ja rauhoituin, koska muillakin samoilla viikoilla tuntui samanlaisia kipuja, joiden Google kertoi olevan "kohdun kasvukipuja". Menin tekemään tenttiä yliopistolle ja sanoin lähtiessäni A:lle, että vuoto on loppunut ja varmaan kannattaa olla optimistinen. Kävin tenttireissulla varmaan kymmenen kertaa vessassa tsekkaamassa ettei vuoto ollut alkanut. Ei, vaikutti olevan lopussa. Kunnes se sitten yhtäkkiä jatkui: ruskeaa loiskahti kerralla enemmän. Silloin sattui neuvolan soittotuntia olemaan vielä vartin verran jäljellä, joten soitin sinne jälleen. Siellä neuvottiin edelleen tarkkailemaan tilannetta ja todettiin että jos verta alkaa tulla menkkavolyymilla, pitää lähteä ensiapuun.

Puoli tuntia myöhemmin olin Sokoksen vessassa ja verta tuli. Ei tietenkään heti menkkavolyymilla, mutta koska sitä tuli, päätin oikoa mutkat suoraksi ja lähteä välittömästi ensiapuun. Virhe! Vastaanotto siellä oli suunnilleen tällainen: "Vittuakos meitä vaivaat, noin alussa vielä, hädin tuskin edes olet raskaana. Mee kotiis vuotamaan siitä." Kuitenkin ne lopulta ottivat minut aulaan istuksimaan, ottivat verikokeen ja lopulta kertoivat, että "Joo, kyllä täällä verta on" (sisätutkimuksen tulos). Tässä kului viisi tuntia, jotka istuin kuulustelulampuin valaistussa aulassa yrittäen parhaani mukaan olla ihan hirveästi itkemättä kaikkien niiden ihmisten keskellä.

Kun pääsin kotiin, itkin sitten senkin edestä. En ole varmaan koskaan itkenyt niin paljon kuin sen torstain aikana. Itkin niin paljon, että nukkumaan mennessäni koko naamani oli ihan tunnistamaton: nenäni oli kasvanut puolet isommaksi ja silmät olivat turvonneet tunnistamattomiksi. Toinen sieraimeni oli tukossa vielä monta tuntia sen jälkeen kun A oli tullut kotiin ja olin hiljalleen lopettanut itkemisen.

Perjantaina aamulla alavatsaani sattui vielä niin, että tuntui kuin sisäelimeni liikkuisivat sisälläni ja lähetin A:n ostamaan parasetamolia, jotta kykenisin viemään Koiran lenkille. A:n suuria periaatteita elämässä on, että vaikka olisin kuumeessa, vatsataudissa, krapulassa, jalka paketissa tai aivotärähdyksen kourissa, niin kauan kuin pystyn jotenkin liikkumaan, minun on vietävä Koira normaalisti ulos. Niinpä en edes yrittänyt luistaa vastuusta yhden vaivaisen keskenmenonkaan takia.

Nyt on sunnuntai-ilta ja oloni alkaa fyysisesti olla aika normaali. Kaikki vähäisetkin raskausoireet, joita minulla oli, ovat kadonneet. Vuotoa on ollut tasaisesti, mutta tänään se näyttää olevan jo vähenemään päin ja on enää ruskeaa. Perjantaina ulos tuli kuitenkin sellaisia "repaleita", etten hetkeäkään kuvitellut, etteikö kyseessä olisi keskenmeno. Lisäksi ne torstaina ja perjantaina kokemani krampit eivät jättäneet epäilykselle sijaa, vaikkeivät kivuliaita olleetkaan.

Entäpä sitten henkiset fiilikset?

A) Kyllähän mä sen tiesin.

Jotenkin tämä raskaus tuntui alusta asti ihan epätodelliselta asialta. Plussat eivät vahvistuneet testitikuissa ja olivat koko ajan todella haaleita. Oireita oli vähemmän kuin keskimäärin muilla tässä vaiheessa. Koko ajan oli oikeastaan lähinnä sellainen olo, että menkat ovat alkamassa. Ja no, kuudentena päivänä ensimmäisestä plussasta alkoikin jo se ruskea vuoto, joten en juurikaan ehtinyt olla varmoilla vesillä missään vaiheessa.

B) Uudestaan, uudestaan!

Positiivista tässä kaikessa on se, että puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen onnistuin viimein tulemaan raskaaksi. Ensiavun odotustilassa jo googlailin kännykällä ja luin, että keskenmenon jälkeen uudestaan raskautuminen on erittäin helppoa. Lisäksi on hyvä, että sain keskenmenon näin aikaisin. En ehtinyt edes kunnolla tajuta olevani raskaana. Ja kun vuotokin vaikuttaa jäävän näin lyhyeksi, on todennäköistä, ettei kuukautiskiertoni juurikaan edes hetkahda tästä, eikä aikaa mene paljon hukkaan. Päällimmäinen fiilis on, että äkkiä vaan uudestaan raskaaksi. En enää näe senkään vertaa pointtia elämässä ilman raskautta kuin aiemmin näin.

C) No siinä se jo melkein tulikin.

Nyt tuntuu siltä, kuin maailma olisi hetkeksi saanut värit ja nyt se on muuttunut takaisin mustavalkoiseksi. Kaikkein masentavinta on se, ettei kukaan tiedä, että mitään raskautta koskaan olikaan. Kavereille ja vanhemmille esitämme että mitään ei ole koskaan tapahtunutkaan. Se tuntuu pahalta, koska muutaman päivän ajan maailmassa tosiaan oli värit, eikä kukaan muu huomaa eroa. A:kin käyttäytyy kuin ei mitään. En tiedä varsinaisesti mitä haluaisin hänen tekevän, mutta tuntuu, että tätä surua pitäisi kunnioittaa, eikä vain yrittää unohtaa. Haluaisin että A osoittaisi jotain tunteita, eikä vaan jatkaisi eteenpäin kun itse olen jäänyt kyydistä. Menetys tuntuu kaksinkertaiselta. Menetin vauvan - vaikken sitä vielä oikeastaan edes ehtinyt ajatella vauvana - ja menetin sen miehen, joka A oli sen aikaa kun olin raskaana. Sen jolla ei ollut tuskastunutta, epätoivoista vaimoa, joka ei usko koskaan tulevansa raskaaksi, vaan vaimo, jolla oli sametinpehmeä iho, täyteläiset rinnat ja ympärillään onnen hehku. Sen miehen haluaisin takaisin.

D) Pelko.

Mitä jos tämä tapahtuu uudestaan? Ja vielä uudestaan? Mitä jos tämä tapahtuu toistuvasti ja minusta tulee yksi niistä naisista, jotka saavat jatkuvasti keskenmenoja, mutteivät koskaan elävää lasta? Silloin maailma ei enää ole mustavalkoinen, vaan musta.

Kääk, vuotoa!

Juuri kun ehdin eilen käydä päivittämässä onnellisen raskaaksitulokertomukseni tänne, seurasi jännittävä ja vähemmän onnellinen vuotokäänne, jota en kyllä olisi yhtään kaivannut odotuskertomukseeni. Aloin nimittäin eilen tiputella hitusen ruskeaa vuotoa. Tai oikeastaan sitä ei voi kutsua edes tiputteluksi, se näytti vain hieman ruskeammalta valkovuodolta, enkä ollut siitä kovin huolissani päivän mittaan. Käytyäni Koiran kanssa lenkillä, tuli kuitenkin isompi ruskea loiskahdus ja kun ihan myöhään illalla kokeilin sisältäni sormella, tuli sieltä pikkuisen ihan punaista verta. Eih!

Tänään aamulla tuntui vuodon määrä lisääntyvän ja värikin tummuvan, joten katsoin aiheelliseksi mennä paniikkiin. Nyt sisuksia kokeilemalla löytyi kuitenkin vain ruskeaa, eikä enää verta. Kerroin tästä A:lle, jonka ensireaktio oli tyynen viilipyttymäinen, mutta hiljalleen alkoi hänkin kallistua huolehtimisen puolelle ja kyseli vain uudestaan samoja kysymyksiä, joihin en tiennyt yksiselitteistä vastausta. "Mitä foorumeilla sanotaan?", A kysyi. No, toisilla on raskauden aikana vuotoa ja toisilla ei. Toisilla tulee jopa verta ihan lorisemalla ja silti syntyy terve vauva. Toisilla pieni tuhruttelu taas merkitsee tuulimunaa, kohdunulkoista raskautta, keskenmenoa joka on aluillaan, tai sitten sen syy ei koskaan selviä. Ainoa mikä on varmaa on se, ettei foorumeita lukemalla paljon viisastu. Eikä taatusti rauhoitu.

Soitin vielä neuvolaankin asiasta. En ollut ehtinyt sinne soittaa vielä raskaudesta ylipäänsä, joten alkuun sain onnittelut. No jee. Mukava täti langan päässä kehotti seurailemaan pari päivää ja jos vuoto hiljalleen loppuisi, saattaisi olla ettei ole mitään hätää. Jos se taas yltyisi ja muuttuisi punaiseksi tai tulisi kipuja, olisi kyseessä keskenmeno. Mieleeni ei oikeastaan tarttunut, pitikö minun jossain tapauksessa soittaa sinne takaisin, niin jännittynyt olin.

Nyt näyttää siltä, että vuodon aamuinen lisääntyminen oli kuitenkin väliaikaista ja päivän mittaan on tullut enää hyvin vähän vaaleanruskeaa tuhrua. Kuitenkaan oloni ei ole ollenkaan varma. Täytyy nimittäin todeta, että oloni on nyt jotenkin... erilainen. Vaikea selittää miten. Kun oloni plussan jälkeen on ollut aivan sellainen kuin olisi menkat tulossa, oloni on nyt... hmm, aivan sellainen kuin olisi menkat joko tulossa tai jo päällä, mutta jotenkin eri lailla. Mahdotonta päätellä tästä mitään varmaa. En todellakaan usko olevani turvassa vielä. Peräänkuulutan edelleen raskausoireita. Jos ne alkaisivat pikkuhiljaa realisoitua, voisin olla turvallisemmin mielin. Sitä odotellessa, sormet ja varpaat ristissä.

Raskaana!

Blogista ja epätoivosta

Olipa ahdistavaa lukea nuo reilu vuosi sitten kirjoittamani tekstit. Jos jossain vaiheessa kerron tämän blogin osoitteen esimerkiksi kavereilleni, luultavasti poistan nuo yritysvaihetta koskevat merkinnät, sillä jälkeenpäinkin ne tuntuvat liian intiimeiltä jaettavaksi kenenkään oikeasti tutun ihmisen kanssa. Oli hurjaa lukea, miten epätoivoinen olin jo vuosi sitten ja muistan, että pelkästin alusta asti, etten tule koskaan raskaaksi. Pessimisti ei pety, paitsi että lasta yrittäessä pettyy kuitenkin - joka kuukausi.

Perustin tämän blogin aikoinaan siksi, että aloimme yrittää lasta, enkä halunnut kertoa siitä kenellekään tutulle. Jonkinlainen tarve puhua kuitenkin oli. Aluksi sitä mietti taukoamatta ja kun sitten mitään ei tapahtunut h-e-t-i, asia pyöri vain enemmän mielessä. Kun sitten alkumetreille osui nopeasti pari anovulatorista kiertoa, oli paniikki valmis. Lopulta en sitten kuitenkaan jaksanut pitää "lapsettomuusblogia", lähinnä koska elämässä oli paljon muitakin murheita ja halusin olla enemmälti vatvomatta asiaa: keskityin vain olemaan menkkojen aikaan pettynyt ja surullinen, sitten ennen ovulaatiota optimistinen, sen jälkeen toiveikas ja supertarkkana oman ruumiin muutoksille, sitten taas pettynyt ja niin edelleen. Tätä sykliä ehdimme kiertää suunnilleen 15-18 kertaa, mikä kuulostaa oikeastaan aika vähältä, muttei siltä todellakaan tuntunut. Yrityksemme aikana vanha ystäväni ehti ilmoittaa olevansa raskaana, pitää vauvakutsut, synnyttää ja saattaa lapsensa paria viikkoa vaille yksivuotiaaksi asti. Aloin jo ahdistua, että hän ehtii ilmoittaa odottavansa toista kun me vieläkin yritämme.

Nyt päätin jatkaa blogin kirjoittamista pitkälti samoista syistä kuin sen aloitinkin, nimittäin tarpeesta puhua jollekin. Ja ehkä näitä merkintöjä voisi olla mukava lukea joskus myöhemmin. Reilun puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen olen nimittäin vihdoin saanut plussan tikkuun. Olen raskaana! Haluan huutaa sen koko maailmalle, mutten uskalla.

Kun sanoin saaneeni plussan tikkuun, tarkoitin tarkalleen ottaen, että olen saanut plussan kahdeksaan tikkuun. Niin monta testiä tein ennen kuin uskoin. Lopullisesti minut vakuutti Clearbluen digitaalinen viikkonäytöllinen testi, joka maksoi karmeat 15 euroa, mutta siinä toivon ja epätoivon sekaisessa mielenvikaisessa olotilassa oli lopulta jokaisen euron arvoista nähdä ruudussa konkreettisesti sanat: "Gravid, Raskaana".

Jälkipolvia ajatellen (uskomatonta ettei se ole enää pelkkä kulunut ilmaisu!) kerrottakoon koko plussaustarina juurta jaksaen.

Heikosti positiivinen - raskaustestien armeija

Mieheni, kutsuttakoon häntä tässä blogissa vaikka A:ksi, lähti tiistaina 26.5. siskonsa perheen luokse Ranskaan. Minä olen lentopelkoinen, joten jäin kotiin pitämään taloa pystyssä ja Koiraa hengissä. Menkkojeni piti alkaa keskiviikkona. En ollut mitenkään erityisen toiveikas siitä, että olisin tullut raskaaksi tässä kierrossa, sillä en ollut kovin toiveikas siitä enää ylipäänsä, vaikka ajattelinkin vielä, että todennäköisesti kuitenkin tulen vielä joskus raskaaksi. Olin kuitenkin miettinyt jo etukäteen, miten mahtavaa olisi olla juuri nyt raskaana ja kertoa uutinen A:lle tämän palattua kotiin.

Tiistaina en vielä miettinyt asiaa ollenkaan. Tarkkailin aina ennen menkkoja tissejäni ja olin aina toiveikkaampi silloin kun ne vaikuttivat paisuneilta, vaikka sitä tapahtuikin lähes aina. Tässä kierrossa en kuitenkaan huomannut juuri minkäänlaista turvotusta, eivätkä toiveet siksikään olleet korkealla. Keskiviikkona, jolloin menkkojen olisi pitänyt alkaa, sallin kuitenkin mieleni askarrella jonkin verran asian ympärillä, sillä tajusin, että yleensä tässä vaiheessa olisi jo alkanut ruskea tuhruvuoto. Yritin kuitenkin olla ajattelematta sitä positiivisena merkkinä, sillä kuukautiseni eivät kuitenkaan tulleet aina kellon tarkkuudella. Päätin tehdä testin vasta seuraavana päivänä kun menkat olisivat päivän myöhässä.

Niin kävi. Heti aamusta pissasin purkkiin ja tein ensimmäisen raskaustestin. Minulla oli niitä kaksi varastossa odottamassa. Jostain syystä olin kuvitellut, etten tarvitsisi vinoja pinoja raskaustestejä, vaan että kun yksi olisi positiivinen, uskoisin siihen. Boy, was I wrong!

Olin jo hyväksymässä tutun pettymyksen kun mitään ei tikussa näyttänyt tapahtuvan, kun lopulta, testiajan jo mahdollisesti mentyä umpeenkin, aloin erottaa siinä niin haalean viivan, että uskoin todellakin kuvittelevani sen. Samaan aikaan kuitenkin takaraivossani jyskytti aiempi kokemukseni raskaustesteistä. Olen niitä muutaman elämässäni tehnyt, en mitenkään älyttömiä määriä, mutta sen verran, että tiedän miltä negatiivinen tulos näyttää. Negatiivinen tulos näyttää armottomalta, täysin valkoiselta ja kiiltäväpintaiselta, kovalta, siltä ettei ole toivoakaan. Negatiivista tulosta ei kerta kaikkiaan pysty kuvittelemaan positiiviseksi.

Tässä vaiheessa postasin eräälle vauvafoorumille kuvan testistä kysyen, näkikö kukaan muu siinä viivaa. Sitten tein sen toisenkin testin joka minulla oli varastossa. Kyllä, siihenkin tuli haaleista haalein hailuviiva. Samalla ekan testin viiva alkoi jo tummua hieman uskottavammaksi. Tässä vaiheessa uskalsin jo tirauttaa ensimmäisen epäuskoisen itkun.

Seuraavat kolme vuorokautta roikuin koko ajan netissä. Googlasin haaleita viivoja, kokemuksia eri merkkisistä raskaustesteistä ja ties mitä, en enää muista. Noiden kolmen vuorokauden aikana hankin ja tein vielä kuusi raskaustestiä lisää. Jokainen testi sai minut yhä enemmän angstiseksi, sillä viivat olivat kaikissa ihan uskomattoman haaleita. Järjellisinä hetkinä hoin itselleni, että ei kukaan voi saada seitsemää kuviteltua positiivista tulosta, kyllä niissä on pakko olla perää.

Kahdeksas ja viimeinen testi oli siis se digitaalinen. Koska se oli kallis, en halunnut ryssiä sitä tekemällä sitä liian laimeasta virtsasta heti lauantai-iltana sen haettuani. Säästin sen siis sunnuntaiaamuksi. A oli tulossa sunnuntai-iltana kotiin ja halusin sitä varten sataprosenttisen varmuuden asiasta. Kun testiin ilmestyi tulos "raskaana", kuiskasin "Jes!" ja tein pienen voitontanssin. Kyllä oli helpottunut olo. Eikä yhtään pelokas. Pelkästään onnellinen.

Paketissa hyviä uutisia

Tuo aika torstaiaamusta sunnuntai-iltaan oli varmaankin pisin aika elämässäni. Pitempi kuin se kuukauden mittainen ajanjakso lukiossa, jolloin en kuullut mitään, koska minulla oli niin paha korvatulehdus, ja silti oli pakko käydä koulua. Pitempi kuin rippileiri, jolla minua kiusattiin ihan tolkuttomasti. Pitempi kuin puheviestinnän kurssi, ruotsin kurssi ja tilastotieteen kurssi, jotka kävin viime lukuvuonna, jotka kaikki olivat aivan kammottavia ja loputtomia. Kenties jopa se viimeinen tunti sunnuntaina, kun odotin A:n tuloa kotiin, oli yksin pitempi kuin kaikki edelliset yhteensä.

Lopulta hän tuli. Ensin hän hali Koiran, sitten minut, kysyi mites täällä menee, johon totesin että mitäs tänne ja sitten hän alkoi kaivaa tuliaisia kasseistaan. Hän oli jo huomannut pöydällä olevan pakettiin käärityn tervetuliaislahjansa, mutta halusi ensin lahjoa minut. Tässä vaiheessa jo vähän tärisin ja sydän hakkasi. Lopulta päästiin lahjan avaamisvaiheeseen. Olin käärinyt Clearbluen testin ensin hämäämismielessä Tamperelaiseen ja sitten lahjapaperiin, eikä paketista olisi voinut nokkelinkaan päätellä mitään. Testi kierähti esiin. Hymyilin varmaan korvasta korvaan. En muista tarkkoja sanoja, mutta OHHOH lienee aika lähellä. Sitten iloitsimme yleisesti ja A sanoi, että tiesi kyllä näin vielä tapahtuvan, vaikka itse olinkin ollut epätoivoinen. Melkein heti hän kuitenkin totesi, että ei uskalla vielä hyppiä onnesta, koska voi tulla keskenmeno tai jotain, ja että täytyy ehkä hetki prosessoida ennen kuin osaa kysyä mitään. Olin kuitenkin tyytyväinen, että alusta asti A osoitti vain iloa, eikä joutunut hetkeksikään miehille kuulemma tyypilliseen paniikkiin. Vaikka enpä ollut sellaista odottanutkaan.

Alkuraskauden oireet - siis mitkä?

Kun yritimme tulla raskaaksi, googlasin aina säännöllisesti (yleensä kerran kuussa) mahdollisia alkuraskauden oireita ja väijyin maanisesti omaa ruumistani ja pienimpiäkin tuntemuksiani. Nyt kun olen raskaana, tänään rv 4+6 voin raportoida oireista seuraavaa: tuntuu ihan kuin olisi menkat tulossa! Jotain pieniä ohimeneviä juttuja on myös ollut, jotka joko ovat raskausoireita tai sitten eivät ole. Sen jälkeen kun olin tehnyt ensimmäisen plussatestin tuntui pari päivää, että pissatti useammin kuin normaalisti. Lisäksi heti pari tuntia plussan jälkeen tuli pieni ruskea tuhruvuoto, joka jäi kertaluonteiseksi, mutta jota jo ehdin pitää merkkinä siitä, että menkat sittenkin alkavat. En ole ihan varma, milloin sen myyttisen kiinnittymisvuodon pitäisi tulla, mutta saattaa olla, että se oli se. Tai sitten ei. Jossain vaiheessa ovulaation ja menkkojen oletetun alkamisajankohdan jälkeen olin myös toooooodella väsynyt. Niin väsynyt, että epäilin olevani vakavasti sairas. Etenkin aina syötyäni jotain meinasin nukahtaa. Ja syömisestä puheen ollen, melkein koko viime viikon oli ihan järjetön nälkä koko ajan. Tunti syömisestä maha alkoi kurnia, mikä alkoi käydä jo vähän rasittavaksikin. Mutta vaikka nämä näin listattuna kuulostavat ehkä selkeiltä oireilta, täytyy sanoa, etten olisi oloni perusteella ikimaailmassa epäillyt olevani raskaana. Tissini ovat enemmän turvoksissa menkkojen aikana ja odotan edelleen, milloin ne alkavat paisua. Olen aina halunnut isommat tissit ja riemastuin kun luin, että raskauden aikana ne voivat kasvaa jopa kaksi kuppikokoa. Awesome!

Nyt joka tapauksessa pitäisi kolmisen viikkoa kestää tätä täpinöintiä ja epävarmuutta siitä, onkohan kaikki hyvin ja olenkohan ihan oikeasti raskaana, onko alkio oikeassa paikassa, pysyykö se hengissä ja niin edelleen. Juhannuksen jälkeisellä viikolla pääsen gynelleni ultrattavaksi ja sitten tiedän enemmän. Nyt toivoisin, että raskaus alkaisi oireilla jotenkin muuten kuin että tuntuu kuin menkat alkaisivat hetkenä minä hyvänsä. Ottaisin ihan mielelläni nyt vähän aamupahoinvointia, että voisin alkaa uskoa tähän juttuun oikeasti.

Mutta on tämä jännää. Onnea minä!